Lyskan penkkareiden sattumia ja tapahtumia

Torstaina 15. helmikuuta Suomen tasavallan abiturientit juhlivat tavalliseen tapaansa penkinistuiaisijaan riemukkain ja voitoniloisin huudoin. Lyseonpuiston lukiolla abien järjestämä ohjelma lähti käytiin jo kello 8.55, kun vankilateemaan pukeutuneet abit ryntäsivät hälytysmerkkiäänien laukaisemina ylimmistä luokista alas yhteisvoimin koristeltuun abeille rajattuun aulaan.

Nyrkkitappelu Haisulin ja Harley Quinnin välillä
oli ainoastaan odotettavissa.

Henkilökohtaisesti oma aamuni abina alkoi ystäväni meikkaamisella vankilakuntoon, mikä johti loppupeleissä abi-aikataulusta myöhästymiseen, mikä edelleen tarkoitti sitä, että olin märästä hikinen saapuessani vihdoin meille varattuun pimeään luokkaan piiloon ennen rynnäkön toimeenpanoa. Edessäni seisoi senkin jälkeen useampi kommellus saatuani huomata, että omaan pukuuni kuuluvat olennaiset asusteet puuttuivat lähettyviltäni, mikä tarkoitti sitä, että löntystelin alas Lyskan lukemattomat portaat otsa hiessä ja suurimmaksi osaksi itseni näköisenä - ei erityisemmin teemaa sopivaa, mutta ken tietää jos kyse oli  pelkästä tulevaisuuteni ennakoinnista, ja johtaan siihen, että virun sellin pohjalla kiroten tuomionpolkuni aloittanutta myöhästymistä. 

Ylätasanteen maisemia koristelujen yllä.

Yleisesti ottaen kuitenkin kaikki sujui Lyskalla hyvin ellei paremminkin. Koko koulun vankilatyylinen koristelu oli yksityiskohtaista, mahtipontista ja mielikuvituksellista unohtamatta ajankohtaisesti humoristisia plakaatteja, jotka siirtyivät keskipäivän jälkeen liehumaan rekkojen sivuille. 

Abit, mukaan lukien minut, saattoi löytää etsintäkuulutettujen seinältä.

Abien pukuesittelyrynnäkön jälkeen muut opiskelijat siirtyivät oppitunneilleen ja monet abit lähtivät heittelemään karamelleja vanhoihin kouluihinsa. Minulle ja parille ystävälleni tämä tarkoitti retkeä Rantavitikan peruskouluun. Yllättävästi useimmat luokat ja käytävät olivat kuitenkin typötyhjiä saapuessamme, joten päädyimme säästämään suurimman osan tukkukarkeistamme rekkakierrosta varten. Muutaman glukoosigramman sain silti laihdutettua vieraillessani ala-asteen luokissa, joiden minulle yhä tutut opettajat eivät minua enää tunnistaneet avatessaan luokkansa ovet. Se oli totisesti hieman pettymyksellistä, mutta toisaalta kasvoni olivatkin anarkismin peittämät. 

Osa abeista päätti tappaa aikaa oppituntien aikana korttipeleillä.

Kun palasimme Lyskalle ystäväporukkani kanssa, suuntasimme nenämme kohti Lapin Yliopiston Harjoittelukoulua avattuamme ensin adrenaliinin tukkimat verisuonemme Eminemin tahtiin. Sain huomata, että pienten lasten ahnailta, tahmeilta käsiltä pakoon juokseminen nostattaa sykkeen korkealle ja hyvin äkillisesti, sekä sen, että selviytymisvaisto saa ajatukset sillä tavalla sekaisin, että kun seuraavan kerran varjeluspaikka löytyy, siitä täytyy nauttia muutama hetki aivan rauhassa ennen kuin pystyy jatkamaan “namutätinä” olemista. 

Matkalla Harkkarille ohikulkijoiden tuijotusten siivittämänä.

Tarvoimme lumessa Harkkarille ja kokeiltuamme ensin kolmea eri ulko-ovea, pääsimme lopulta sisälle lämpimään. Valitettavasti näky oli samanlainen kuin Rantsulla paitsi entistä vakavampi. Käytävät olivat autiot ja luokissa hallitsevat opettajat vaikuttivat liian uhkaavilta ja jämeriltä, että olisimme uskaltaneet kokeilla ovenkahvoja. 

Harkkarilla uupumus iski todella päälle. Osasyynä saattoi olla myös se,
että huivin läpi oli kovin raskasta hengittää.

Loppupeleissä, yhtä painavin karkkisäkein kuin lähdettyämme, palasimme Lyskalle, jossa oli ajankohtana kapinan luominen. Oli aika mukiloida toisiamme, kunnes varoitusäänimerkkien kohdalla painuimme rähmälleen maahan kädet päämme takana. 

Abien valtaamassa aulassa sattui ja tapahtui. Takana näkyvät
abien punaiset pakoköydet akateemisesta kärsimyksestä.

Sen jälkeen, kun olimme saaneet nauttia toistemme ihokontaktista lattialla maatessamme, titteli-diplomeita alettiin jakaa opiskelijoille, abit tanssivat lukupäivän koreografiansa parhaan muistinsa mukaan, abit julistivat itsensä parhaaksi, tuhansia valokuvia napsittiin, ja minä ja pieni kaveriporukkani ryhdyimme lounaalle nääntynein ilmein.

"ABI GOES PRISON BREAK."

Tässä jossain vaiheessa muistikuvani alkoivat hämärtyä samoin kuin valaistus aulassa ihan vain siitä syystä, että kaikki sinne tänne säntäily oli alkanut puuduttaa mieltäni. Näin ollen hakiessani rauhaa kolmannen kerroksen hiljaisuudesta, käsivarteni täyttyivät entistä enemmän kajaalikynätatuoinneilla, kun notkuin yhä samaisen kaveriporukkani kanssa sinisensävyisessä pimeässä. Jälkeenpäin ajattelen osa tatuoinneista oli virhe, minkä sain huomata illalla yrittäessäni hingata niitä pois epätoivoisesti kraanan alla. 

Muulloin kuin välituntisin Lyskan käytävillä oli rauhallista ja abit loikoilivat aulan sohvilla ja kukanikinen missäkin päin Rovaniemeä. Kun oli kuitenkin aika taas laittaa viihdeohjelmat käytiin, kiirettä ei olisi voinut olla enemmän.

Negan "Walking Dead" -sarjasta ja Alex "Kellopeliappelsiini"-elokuvasta
olivat eräitä Lyskan vartioimista huligaaneista.

Musiikki pauhasi läpi päivän pitkän, ja sen jälkeen kun muut opiskelijat olivat käyneet ruokalassa, oli aika taas siirtyä toiselle etapille koulun vanhimpien opiskelijoiden järjestämässä ohjelmassa. Abien ropo-ohjaajat pyydettiin aulaan varoitusnauhoilla koristetulle lavalle ottamaan vastaan oman luokkansa kiitoslahjan, minkä jälkeen koko koululle esitettiin abien “rakkaudella ja huumorilla” valmistettu abivideo, jossa eri abit esittivät henkilökuntaa parodisesti mutta toki hyvällä maulla.

Lyskan abivideo otettiin vastaan raikuvin nauruin ja aplodein.

Kaiken tämän jälkeen oli muiden opiskelijoiden aika heittää abit ulos Lyskalta. Jok'ikinen opiskelija painui kohti ulko-ovia innoissaan samalla kun minä taas jäin tavoittelemaan puhelimeni kautta itselleni jonkinlaista vaatelämmikettä abien ulkoilutusta varten. Hermoni olivat lähellä riekaluutta ja nenälleni oli kihonnut muutama hikipisara lisää, kun yritin saada toista hupparia kynsiini. Lopulta kaiken kiihkeyden keskellä olin saanut kiedottua itseni paksusti pehmeään puuvillaan ja vuokrattua itselleni ihmismuulin, joka kiidätti minut selässään läpi ulko-ovien edessä vaanivan ihmismassan, täyden eteisen ja koko pitkähkön matkan rekkani luo. 

Minun täytyy nyt erikseen panna merkille, ettei minua ole koskaan kyyditetty sellaisella vauhdilla ja voimalla sekä ennennäkemättömällä rohkeudella ja päättäväisyydellä kuin penkkareissani. Ihmismuulini oli kuin Raamatun kertomuksen Mooses, joka puhtaalla uskomattomalla määrätietoisuudellaan jakoi vangeiksi, vartijoiksi ja huumediilereiksi pukeutuneen väentungoksen edessämme ja viiletytti minut voimallisesti Usain Bolt -vauhdilla turvaan raikkaaseen ulkoilmaan pois aulan ruuhkasta.  

Pelkäänkin, että saatoin mahdollisesti kuurouttaa kyseisen kantajani tyrmistyneellä naurukohtauksellani, jonka suuntasin hänen korviinsa samalla kun yritin kiljua varoituksia muille läsnäolijoille mahdollisesta ja todennäköiseltä tuntuneesta törmäyksestä. Pelkään pahoin myös, että saatoin mahdollisesti loukata häntä kutsuessani häntä kirjaimellisesti muuliksi ihmetellessäni ääneen hänen äärettömiä voimiaan ja hullaannuttavaa vauhtiaan. 

"Lapin Kansa: 'Ounasvaaran lukio tippui hännille vertailussa'" -plakaatti
lähti mukaan Sampokeskukseen muistutukseksi oukkulaisille.

Lopulta kapusin kuitenkin rekkaani, joka oli mukavasti väljä, ja lähdimme köröttelemään pitkin kyliä. Ajoimme keskustan läpi Ounasvaaran lukiolle, jonka ohitimme tilanteeseen sopivin herjauksin. Jätkänkynttilän ylitettyämme kiersimme pari kertaa keskustan alueen samalla jaellen karkkeja ja Lyskaa ylistäviä slogaaneja ohikulkijoilla, jotka koostuivat suurimmaksi osaksi hämmästyksestä hymyilevistä turisteista, hiukan närkästyneistä vanhuksista sekä, ilman muuta, makeanhimosta pomppivista lapsukaisista. 

Ulkona ei ollut kylmä rekan lavalla, koska kuten pingviinit Etelämantereella,
abit löysivät lämpöä toisistaan, ja äänensä käheäksi huutamisesta.

Ulkoilutuksemme päättyi Sampokeskuksen eteen Lordi-aukiolle. Siellä meitä odotti aikamoinen väkijoukko, mutta matkamme jatkui suoraan kohti kauppakeskusta, jossa meitä vastassa oli älytön huutokisa Ounasvaaran lukion kanssa. Jos kurkkuni ei ollut aristava jo rekkakyydin jälkeen, se oli kyllä Sampokeskuksesta lähdettyäni. 

Lyskalaiset eivät pelästyneet alustavaa valta-asetelmaa oukkulaisten
hallitessa yläkertaa, vaan lähtivät huutotaistoon urhein mielin.

Oukun abit olivat asettuneet ylätasanteelle liukuportaiden viereen kun taas Lyskan abit sijoittautuivat rintaman vastapuolelle sankoin taistelumielisin joukoin. Rekoistamme oli irrotettu eräs plakaatti, jossa siteerattiin Lapin Kansan artikkelia Ounasvaaran lukion sijoittautumisesta Lyskaa huonommaksi lukioiden vertailussa. Tämän kyseisen plakaatin esittäminen oukkulaisille sai heidät mykistymään hetkeksi, mutta kun se ei enää yksinään riittänyt, oli aika ottaa esille isot tykit: pitkän aikaa Sampokeskuksen seinistä kimpoilivat huudot “kahdeksan ällää!” 

Itse en ollut täysin varma, kuinka tämä huutokisa lopulta käytännössä “toimi”, mutta ottaen huomioon sen, että oukkulaiset olivat ensimmäisinä rullaamassa portaita alas, voitto oli ilmeisesti päätynyt lyskalaisten käsiin, mikä julistettiin raikuvin ilahtunein riemunhuudoin valtavassa ihmisjoukossa, johon minäkin olin integroitunut. Vaikken koko tapauksen ajatusta täysin käsittänytkään, lopputulos oli minustakin mieluinen kieltämättä.

Oukkulaiset joutuivat myöntämään kitkerän tappionsa jäädessään
lyskalaisten huutojen alle, ja poistuivat yläkerrasta.

Kun tämäkin mutka matkassani oli saatu suoristetuksi, jo pitkäksi venynyt päiväni ihmisseurassa viimein saatettiin taputella hyväksi. Lönkyttelin takaisin ulos kaveriseurassani happea haukkaamaan, missä pikkulapset tulivat hakemaan lisää karamellejamme reput auki rinnoillaan. Jaoin viimeiset karkkini heille varoitusten kanssa siitä, etteivät söisi niitä kerralla, koska kokemuksesta tiesin, että jo viiden karkin jauhaminen aiheutti mahanpuruja. Toden tosiaan, nämä karkit olivat hammaslääkäreiden pahin painajainen.

Käydessäni katsomassa ulkona ollutta jääiglua ensimmäistä kertaa, sain kuulla jonkun lapsen seuranneen minua oviaukon luo, missä hän huusi minulle, että minun pitäisi hävetä itseäni, sillä olen rosvo. Lätkin pakoon sillä sekunnilta säikähdyksestä ja yritin hämmentyneenä etsiskellä huuruistein lasieni takaa ystäviäni, jotka lopulta löysin samaisen lapsiporukan luota. Siellä he jakoivat heille karkkia ja antoivat ottaa kuvia itsestään. 

Lähestyin heitä varoen, koska karkkini olivat jo loppuneet, ja jäin hieman kauemmas heistä odottamaan, että pääsisimme lähtemään keskustasta. Silti eräs lapsista tuli kameroineen luokseni ja nappasi minusta kuvan ilmoittamalla, että olen “niin pelottavan näköinen” niin kuin se olisi jokin hyvä syy hänen paparazzi-käytökselleen. Pistin kuitenkin parastani jengimerkkeineen kaikkineen, jonka jälkeen suorastaa revin kaverini hihasta mukaani hiljaisemmille laitumille. Penkkaripäivä oli sisältänyt minulle jo tarpeeksi vuorovaikutusta ihmisten kanssa siihen mennessä enkä malttanut odottaa päästä kotiin, vaikka kaikki se meteli ja säntäily olivatkin sen hetken ajan olleet kuin hillo ja kermavaahto laskiaispullan välissä.

Tässä yläpuolella tuli kuitenkin lueteltua vain murto-osa kaikkesta siitä, mitä penkkaripäivänä tapahtui minulle ja monelle muulle abiturientille päiväsaikaan. Ilta-ajan ohjelman saa kukanikinäkin kokea sitten itse aikanaan, jos niin toivoo. 

Rekassa kaheleiden kavereiden ympäröimänä.

Kokoavasti ajattelisin silti, että penkkarit olivat mukava elämys, joka tänä vuonna oli toteutettu oikein hyvin ja siivosti. Minulle ehdottomasti mahtavin kokemus oli matkustaa rekan lavalla ja sinkoa karkkeja ohikulkijoita kohti - se on erikoinen sekoitus väkivaltaa ja hyväntahtoisuutta, jota ei juuri missään muualla saa kokea ainakaan ilman rankkaa sakotusta.